Entäs kun se liikunnan ilo ei vain löydy?

Liikunnan ilo on usein yhdistetty hyvinvointiin ja terveyteen, mutta entä jos sitä iloa liikunnasta ei tunnu löytyvän? Monille meistä liikunta voi tuntua pakkopullalta, eikä ajatus hikisestä kuntosalista tai pitkästä juoksulenkistä herätä innostusta. Tässä blogitekstissä pohdin joitain ajatuksia aiheeseen: miksi näin on ja miten voimme löytää oman polkumme liikunnan pariin.

Ensimmäiseksi on tärkeää tunnistaa, mikä liikunnassa tuntuu vastenmieliseltä. Onko se itse aktiivisuus, ympäristö, kivut kehossa vai kenties paine suorittaa? Monesti liikunnan ilon puute juontaa juurensa negatiivisista kokemuksista, kuten huonoista koululiikuntakokemuksista tai epärealistisista odotuksista omaa suorituskykyä kohtaan. On tärkeää muistaa, että liikunta ei ole kilpailu – se on keino pitää huolta itsestään ja terveydestään.

Monesti vähän liikkuvien tai liikkumattomien suusta saattaa kuulla lauseen "Liikunta ei vain ole minua varten". Tavallaan se voi olla totta eli liikunta ei ole korkealla elämän prioriteettilistalla. Ehkä elämän aikana liikunnasta on tullut enemmän negatiivisia kuin positiivisia kokemuksia, millä päähän on pinttynyt ajattelutapa, että liikunta ei kiinnosta ja sen hyödyillä ei ole niin väliä. On hyvin olennaista löytää syyt tälle ajattelutavalle tarpeeksi ajoissa. Olen nähnyt hyvin monia aiemmin liikkumattomia ihmisiä, jotka ovat aiemmin ajatelleet näin, mutta ovat heränneet, kun keho on alkanut rapistua, ylipainoa kertyä ja itseluottamus fyysiseen kyvykkyyteen kadonnut. He ovat kuitenkin aloittaneet liikunnan ja saaneet elämänlaatua parannettua. 

Hyvin monella vähän liikkuvalla on myös kipuja kehossaan, kuten tuki- ja liikuntaelinongelmia tai sairauksia, jotka väistämättä vaikuttavat liikkumiseen, eivätkä juuri motivoi liikkeelle lähtemiseen. Vaikka kipuja olisi ja mikään ei ole hajalla (olettaen, että kyse ei ole hetki sitten tapahtuneesta äkillisestä vammasta), on tärkeää tehdä edes jotain, kuten vesiliikuntaa. Yleensä kivut pahenevat tai mahdollisesti kroonistuvat, jos liikkuminen lopetetaan sen takia, että kipua on. Tuskaa se varmasti on aluksi, mutta pitkällä tähtäimellä siitä on hyötyä. Näissä tapauksissa liikunnan ilo saattaa olla kaukana eli aina se liikunta ei ole herkkua tai nasueinaria. Ilo voi löytyä montaa eri reittiä. Omaa liikkumista voi yrittää perustella itselleen jonkin muun ajatuksen, kuten sen hyödyllisyyden kautta.

Liikunnan lisäämisessä on kuitenkin monia muitakin reittejä. Paljon puhutaan sisäisen motivaation löytämisestä. Olen sitä mieltä, että siitä, kuten ei liikunnan ilostakaan, kannata ottaa paineita. Liikunnan aloittaminen saattaa kaatua helposti jo siihen, että kokoaa itselleen paineita näistä paljon puhutuista ja uutisoiduista aiheista. Pitäisi löytää oma laji, olla kivaa, tuntea itsensä hyväksi jossain, tehdä omat päätökset, etsiä kavereita liikkumaan.. Itsekin näistä toki kirjoittelen ja ne ovat toimivia keinoja. Mutta jos tällaiset asiat ei resonoi sinun kanssasi tällä hetkellä, niin on täysin ok, että liikkuu sitten vaikka ulkoisesta motivaatiosta. Joku voi käskeä lähtemään liikkeelle, saat luvata itsellesi pienen palkinnon onnistumisesta ja niin edespäin. Jos näillä pääset liikkeelle aluksi, se on paljon parempi vaihtoehto kuin liikkumattomuus.

Yhtäkkiä voikin käydä niin, että ulkoinen motivaatio alkaa muuttua edes pikkaisen sisäiseksi. Saatat löytää johonkin pieneen liikunnan osa-alueeseen kipinän, jolla saat itsesi säännöllisesti liikkeelle ja parannat elämäntapojasi. Voi toki olla, ettei näin käy. Varsinkin aluksi tärkeintä on toimia ja liikkua ilman jatkuvaa perustelua ja päänsisäistä kamppailua, miksi liikun ja mikä on kivaa. Liikunnan ei tarvitse olla taakka, eikä tehdä siitä niin vaikeaa.